Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu

Stressiä.
Stressiä
ja
lisää stressiä.

Koeviikko. En ole keskittynyt jakson aikana opiskeluun miltein yhtään alkuvaikeuksien vuoksi. Nyt se sitten kostautuu. Viimehetken opiskelua ja paniikkia asunnolla, junassa, kokeessa.

Silti pitää yrittää pitää itsensä kasassa.

Huominen koe vielä, jonka jälkeen lähden viikonlopuksi rauhoittumaan vanhaan kotiin. Tuskin rentoutumisesta tulee yhtään mitään, kun vielä pitäisi lukea kokeita varten. Pitäisi vielä hankkia syntymäpäivälahjatkin muutamalle ihmiselle.

En tiedä.
En osaa.
En jaksa.

Mitä sitten tapahtuu, kun ei enää jaksa? Miten sitten käy? Mitä silloin pitää tehdä? Pää räjähtää liiallisesta miettimisestä, stressaamisesta, murehtimisesta ja vähäisestä unesta.

Oliko tämä sittenkään hyvä idea?

Kokeen aikana paniikki vain jatkoi kasvamistaan, vaikka tiesin pärjääväni ihan hyvin. Kuitenkin katsellessani ympärilleni huomasin toisten koepapereiden täyttyvän valvavasta määrästä tekstiä siistillä käsialalla. Tottakai vertasin näkemääni omaan paperiini; joka toisella rivillä hirveitä harakanvarpaita eikä essee ollut mitenkään kehuttava.

Toivottavasti pääsen edes läpi.

Tämä onkin ollut hirveän iso pudotus minulle; luokan parhaimmistosta kouluun, jossa kaikki ovat hyviä. Yhtäkkiä olenkin vain keskitasoa ja alle. En jaksa opiskella niin paljon, mutta ehkä ensi jaksossa.

Ensi jaksossa.

Taas tämä asioiden lykkääminen alkaa. Mutta minun on pakko jaksaa jatkaa tätä. Pakko.

Harkoissa en pystynyt kunnolla keskittymään. Pitäisi viedä lisää maksulappuja kotiin ja se tuntuu pahalta. Ihan kuin minusta ei muutenkin koituisi jo valtavasti kuluja ja nyt niitä tulee vielä lisää! Toinen hankaloittava tekijä on se, etten pysty luottamaan.

Siihenhän joukkueurheilu perustuu:
toisiin luottamiseen,
yhteishenkeen.

Mutta en vain pysty. Jos vähänkin epäilen, ettei toinen selviä jostain niin teen sen itse. En luota, että muut pystyvät tai jaksavat. Kaikki pitäisi pystyä tekemään itse. Jos itse mokaan, niin se on paha, todella paha. Minunhan pitäisi pystyä kaikkeen. Tai ainakin näihin juttuihin, sillä pystyn vaikuttamaan niihin treenaamalla. En halua olla joukkueesta se, jonka vuoksi petytään.

En halua pettää ketään.
Silti tuntuu,
että teen mitä tahansa
niin joku joutuu pettymään.

Onneksi on edes yksi asia, josta ei tarvitse niin hirveästi stressata. T on nimittäin lahjoittanut minulle niin paljon keittiötarvikkeita, etten tiedä ehdinkö koskaan edes käyttämään niitä kaikkia. Ainakin minulla on jo kaikki tarpeellinen. Vielä kun pääsisi muuttamaan täältä!

Haluaisin jo niin kovasti
siihen
ikiomaan
kämppään.

Haluaisin sisustaa ja laittaa tavarat paikoilleen juuri niin kuin itse haluan. Saisin koko tilan itselleni ja siellä olisi vain minun tavarani.

Oma rauha.
Vapaus.