Ole rehellinen

Ole aina siinä.
Lähellä.
Tavoitettavissa.

Minun piti viettää tämä viikko lukien kokeisiin, mutta epäonnistuin suunnitelmissani jälleen. En jaksa ottaa siitä kuitenkaan stressiä, sillä ainakin luulen osaavani suurimman osan kurssien asioista. Kävin jopa vaihtamassa ensi jaksolle yhden kurssin lisää, eli nyt vietän koululla entistä enemmän aikaa.

Koulu.
Läksyt.
Harkat.

Mielipiteeni ja ajatuksenikin ovat alkaneet muuttua täällä; luen paljon enemmän ja olen perillä asioista. Koululla on myös osansa. Täällä pääkaupunkiseudulla asuvat sukulaiset ovat auttaneet paljon ja tulevaisuus näyttää koko ajan valoisammalta.

Kaikki ovat halunneet auttaa.
Saada minut tuntemaan oloni
kotoisaksi
täällä.

Tänään sain uutta varmuutta opiskeluun jutellessani kummisetäni kanssa. Kerrankin ihminen, joka puhuu suoraan ja uskoo minuun. Joku, joka sanoo, että pystyn tähän. Nyt jopa jaksan ajatella opiskelua täydellä teholla, kun ei tarvitse murehtia olenko päättänyt oikein ja pitäisikö tehdä jotain muutakin.

Pystyn.
Pystyn.
Pystyn.

Tänään puhuimme paljon tulevasta; mistä tuleva asuntoni hankittaisiin ja mitä muita käytännön järjestelyjä pitäisi tehdä. Liikaa informaatiota minulle, mutta onneksi perheeni hoitaa noita asioita suurimmaksi osaksi puolestani. Minulle on painoitettu vain sitä, että pitää opiskella. Kummisetäni, eli Setä S:ssän avokki T lupasi myös auttaa ja saan luultavasti heidän kauttaan paljon tavaroita.

T lupasi auttaa myös koulussa
siinä asiassa, jota hän osaa parhaiten
-ruotsissa.

Se auttaa minua puhumaan rohkeammin myös muissa kielissä. Onhan ruotsi myös Suomen toinen virallinen kieli ja varsinkin Helsingissä kaveri- ja tuttavapiirissäni on paljon kaksikielisiä.

Jälleen yksi elämää helpottava asia.

Minut myös kutsuttiin Setä S:ssän ja T:n luokse kyläilemään viikonloppuisin -ihana omakotitalo meren rannassa. Mikäs sen mukavempaa, varsinkin, kun T:n kanssa on helppo tulla juttuun.

Nyt, kun täällä menee hyvin niin ajoittain vanhan kodin asiat painavat mieltä. Ikävöin, huolehdin ja itken. Eilen soitin i-i:lle ja kuulin tämän olevan sairaalassa. Hän oli ollut siellä jo neljä päivää eikä minulle oltu kerrottu! Jälleen pala kurkussani söi kaikki järkevät sanat ja olin vain hiljaa yrittäen pidätellä itkua.

Miksi minulle ei kerrottu?

Mainitsin asiasta äidille ja hän soitti minulle ja selitteli, ettei halunnut kertoa mitään. Oli käskenyt veljienkin olla sanomasta mitään asiasta minulle. Äiti perusteli sillä, että on inhottavaa käsitellä asioita täällä yksin.

Selittelyä ja selittelyä.

Kauheinta on, että minulle ei kerrottu. Äitikin yritti puhua minua täksi viikonlopuksi kotiin siksi, että i-i oli sairaalassa. Enkä tietenkään mennyt, koska en tiennyt koko asiasta. Minulle ei sanottu mitään niimpä päätin jäädä.

Mitä jos olisikin käynyt pahemmin?
Mitä jos i-i ei olisi päässyt enää kotiin?
Mitä jos olisi käynyt huonosti?

Eikä kukaan sanonut mitään.
Etten vain murehtisi.
Luulin, että minulla on silti oikeus tietää,
mitä siellä tapahtuu.

En edes muista, koska vanhasta kodista joku soitti
vain kyselläkseen kuulumisia.