Kerro minulle, ettei ole mitään pelättävää

Sunnuntai.
Päivä jolloin todellisuus yleensä iskee.

Herättyäni jäin vielä sänkyyn silmät kiinni; kuuntelin ulkoa tulevia ääniä, vähän venyttelin ja suunnittelin päivän tehtävälistaa.

Avasin silmät.

Huone kaikui tyhjyyttään. Sellaista todella ankeaa tyhjyyttä. Pöydälle jättämäni tavarat lojuivat juuri siinä mihin ne illalla jätinkin.

Suljin silmät ja avasin ne uudestaan.

Ehkä sisimmässäni toivoin, että joku olisi kuin taikaiskusta ilmestynyt herättelemään minua; että äiti huutelisi jo syömään ja nousisin nopeasti ylös ja laahustaisin keittiöön tutkimaan aamiaispöydän antimia. Pitää kuitenkin hyväksyä tämä tilanne pikkuhiljaa ja lopettaa ainainen haaveilu.

Ensimmäisenä riensin noutamaan postin.

Kodin ajattellu on ollut ankarasti kiellettyä tällä viikolla. Olen saanutkin pidettyä muistelun minimissä koulussa ollessani ja tapaamalla kavereita mahdollisimman paljon. Nämä yksinäiset sunnuntait kuitenkin ovat heikko kohtani. Edes viimeinkin aloittamani tavaroiden järjestäminen ei auttanut viemään ajatuksia muualle.

Sukulaispariskunta kutsui minut syömään.

He ovat mukavia ja jo eläkeiän saavuttaneita sukulaisia. Sain paljon ihan fiksujakin vinkkejä, mutta tunsin oloni ehkä vähän oudoksi siellä. Toisten kodissa löhöämässä sohvalla ja kuunnellen emännän puheita siitä, kuinka lapsenlapsista ei kuulu mitään. Tuntui, kuin olisin tunkeilija siellä talossa, josta minullakin on niin paljon muistoja; koko paikka ei ole muuttunut miltein yhtään viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Takaisin asunnolle.
Omien ajatusteni pariin.

Järjestin, järjestin ja järjestin. Ainakin niin hyvin, kuin pystyin ja nyt pitäisi olla tavaroiden suunnilleen paikoillaan. Jätin television pauhaamaan taustalle, jotta täällä olisi edes jotain ääntä; jotta joku edes puhuisi.

Mielikuvitus harhailee jatkuvasti.
En kestä sitä.

Koko päivän vain laahustin huoneesta toiseen; vieden tavaroita paikoilleen, tarkistaen jotain, vieden lisää tavaraa. Illan pimennyttyä olen ollut entistä levottomampi.

Entistä pelokkaampi.

Jokainen pieni kolahduskin saa minut säpsähtämään; eihän täällä pitäisi kuulua mitään ylimääräisiä ääniä, eihän täällä ole muita kuin minä. Se ajatus saakin mieleni ylikierroksille. Tarkistan komerot, suljen ovia, avaan niitä taas, laitan tavaroita nurkkiin ja sytytän melkein kaikki valot.

Olen alkanut jo
kiroamaan liian vilkasta mieltäni.

Lonkkani ja polveni naksuvat niin, että hetken luulin niiden lähtevän sijoiltaan. Asunnossa oudot äänet, napsahtelut ja kolahdukset jatkuvat. Televisiosta tulee jokin kauhuelokuva ja säpsähdän jokaista huutoa, joita sieltä kuuluu. Silti en uskalla mennä sulkemaan sitä, sillä

pelkään laittaa jalkani lattialle
sängyn alla vaanivien mörköjen takia
ja pelkään
mennä pimeään käytävään siellä vaanivien
murhaajien,
narkkarien ja
verikoirien vuoksi.