Loppuelämäni alku

Tässä on pakko olla jokin juju.
Voiko koulunkäynti olla näin mukavaa?

Päivä päivältä tunnen kuuluvani tuonne kouluun enemmän. Viihdyn siellä, joka johtuu suurimmalta osin ilmapiiristä. Yhteishenki on loistava, ketään ei syrjitä tai katsota pitkään käytävällä, tapahtumia järjestetään ja oppilaat ovat itse mukana. Eilenkin hämmästelin ruuhkaa ala-aulassa, kunnes huomasin abi-poikien hääräilevän joukon keskellä laittaen bändikamoja soittokuntoon.

Koulun bändi?

Tilanne oli kuin suoraan elokuvasta. En voinut muuta kuin hymyillä, kun neljä miehenalkua pomppivat ja antoivat kaikkensa yleisölle, josta osa ykkösistä hämmästeli vielä tätä äkkinäistä konserttia ja vanhemmat oppilaat olivat aivan fiiliksellä mukana.

Se hymy jäi huulilleni loppupäiväksi.

En kyllä aluksi voinut kuvitellakaan, mitä oli tulossa. Perjantaihan oli nahkiaispäivä, tai kuten kaikki sanoivat: nasut. Vedin päälleni asuyhdistelmän, jossa tunsin itseni täydeksi idiootiksi, mutta jostain kumman syystä se oli todella hieno.

--

Odotimme jännityksellä luokkakavereideni kanssa, mitä tuleman pitää. Mitään nöyristelyä juttu ei ollut vaan saimme ryhtyä tositoimiin miltein välittömästi. Energiaa pursuavat kakkoset johtivat ykkösryhmiä ja opettivat kaikki tarvittavat huudot ja säännöt seuraaviksi pariksi tunniksi.

Nöyryyttävää,
mutta
hauskaa.

Meitä paimennettiin pitkin Helsingin katuja ja pysähdyimme Espalle jumppaamaan ja keräämään sekä huvittuneita, että hämmästyneitä katseita ihmisiltä. Vilkuttelimme ja lähettelimme lentosuukkoja vastaantuleville.

Nyt on ääni käheänä
ja
polvet kipeät ja kolhiintuneet.
Oli se silti sen arvoista.

Siellä tutustui muihinkin kuin omiin ryhmäläisiin ja myös vanhempiinkin. Aluksi en pitänyt siitä nöyryyttämisestä, mutta varsinkin illalla jatkoissa tajusin, että se on jutun idea.

Kaverini sai minut houkuteltua lähtemään nahkiaisten jatkoille sekä taiteiden yöhön. Lupauduin tottakai, sillä halusin päästä vähän viihteelle ja tapaamaan uusia kavereitani.

Kaikki oli liiankin helppoa.

Illan vietto meni jälleen vähän juomiseen turvautumiseen, mutta se ei minua oikein haitannut. Mennessämme takaisin keskustaan V:n kanssa tapasimme muut ja lähdimme tutkimaan, mitä yöllä oli tarjottavana. Siinä porukassa oli helppo jutella kaikille. Ei tarvinnut arastella yhtään, jos halusi jutella vanhemmillekin ja he mielellään vastailivatkin ja kyselivät myös.

Nimien kertausta oli ainakin paljon.

Ykkösiltä kyseltiin, mitä pidimme päivästä; abit eivät olleet enää yhtään sellaisella vähän ylimielisellä asenteella (tai sellaisen kuvan sain heistä), vaan kyselivät kuulumisia ja muuta vastaavaa.

Uusia kasvoja.
Nimiä.
Haleja.
Naurua.

Tapasin muutaman todella mukavan tyypinkin ja joitain myös muista kouluista. Nyt jäi vain vaivaamaan, että en uskaltanut pyytää erään pojan numeroa tai mitään muuta. Ehkä se vähän esti minua, että hän oli abi; -mitä hän tai hänen kaverinsakin olisivat miettineet, jos yhtäkkiä tällainen tuntematon ykkönen yrittää tutustua enemmän?

No tilaisuuksia tulee.

Tuli itseasiassa jo kotimatkalla.

Myöhästyin viimeisestä junasta, jolla olisin päässyt asunnolle, joten sain yösijan V:ltä. Päätimme lähteä siinä yhden jälkeen kävelemään, sillä pihalla oli jo kylmäkin.

Naurua silti riitti vieläkin.

Kävellessämme metrolle päin eteemme pysähtyi mies. No, en ehkä aivan mieheksi sanoisi. Kuitenkin sellainen nuori, hyvännäköinen blondi, joka polvistui eteeni. Tuijotin häntä vain suu auki vilkuillen välillä V:tä. Tämä tyyppi ojensi minulle ruusun ja kehui kauniiksi ja kaikkea muutakin erittäin imartelevaa.

Pyysi meidät hänen ja kaverinsa kanssa jatkoille,
jotta voisimme ..keskustella..
Siinä oli vähän naurussa pidättelemistä.

Hän oli jotenkin niin huvittava ja todella ihana; kaikkia ihania ominaisuuksia vielä oikein korosti hieman sekava tilani, joten tyyppi oli silmissäni ilmeisesti aikamoinen prinssi. Kieltäydyimme kuitenkin, vaikka jokin siinä tilanteessa sai minut haluamaan tuon miehen mukaan.

Hän kysyi nimeäni ja sain monta pitkää halia.
Ruusunkin sain pitää.
-
Aikamoinen paikka tämä Helsinki.
Naureskelin vain enemmän, kun V sanoi, että mies ei ollut edes kännissä.

Eilisen jälkeen tämä paikka tuntuu nyt vihdoinkin oikein kodilta. Tähän kaikkeen on tottunut oudon nopeasti. Maisemiin alkaa tottua, julkisillakaan ei ole enää vaikea liikkua ja asunnossa yksin asuminen ei ole kovin outoa.

Kaikki hyvin.

Tänään ostin viimeinkin itselleni matkakortin, jotta ei tarvitse stressata kulkemisesta muuta kuin että kortti on mukana; vielä kun kirjastokortin saisin haettua niin kaikki olisi hyvin. Tapasin A:n keskustassa ja söin elämäni ensimmäistä kertaa Ben&Jerry's -jäätelöä. Se oli ehkä vähän liian makeaa ja kermaista tällaiselle, joka on tottunut olemaan enimmäkseen herkuttomalla linjalla muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

Hyvässä seurassa sekin kuitenkin maistui.

Tein myös itselleni ruokaa ensimmäistä kertaa täällä. Kyllä, olen asunut täällä pian viikon, mutta vasta tänään tein oikeaa ruokaa. Se johtuu suurimmaksi osaksi laiskuudesta; on helpompaa vain ottaa vähän jugurttia tai leipää, kuin tehdä kunnon ruokaa. Täytyy kyllä tunnustaa, että tämän päivän ruoka oli vain valmispasta-ateria.

Kyllä minä vielä opin kokkaamaan.