Tule asumaan sydämeeni äläkä maksa vuokraa

Oma koti
kullan kallis.

En oikeastaan tiedä enää, missä koti on. Olin maalla viikonlopun. Koko reissu alkoi todella ahdistavasti. Hetken olin jo sitä mieltä, etten halua edes lähteä. Halusin vain jäädä Helsinkiin, uuteen elämääni ja unohtaa täysin kaiken vanhan.

Pelotti mennä takaisin.

Odotellessani junaa asemalla tuntui kuin menneisyys olisi tullut jo vastaan. Näin erään pojan, joka oli ennen luokallamme, mutta muutti Espooseen hänelle sattuneen onnettomuuden jälkeen. Pystyin näkemään ne arvet vieläkin ja olisin niin kovasti halunnut mennä juttelemaan hänelle.

En mennyt.

Ahdistuin, pelkäsin. Menneisyys tosiaankin tuli vastaan -se käveli suoraan eteeni ja ylitseni. Tuo poika ei kyllä tunnistanut minua, mikä on aika yleistä nykyään. Ahmin evääni siinä odotellessani ja puristin sylissäni olevaa reppua kaksin käsin.

En välittänyt,
vaikka sain runsaasti oudoksuvia katseita.

Hetkeksi helpotti, kun näin ryhmäläiseni, joka oli tulossa samalla junalla. Olimme eri vaunuissa, mutta tuo pikainen näkeminen piristi ja rauhoitti. Menen vain käymään maalla ja aivan kuin hänkin -palaan takaisin tuossa tuokiossa.

Tuijotin vain levottomana ikkunasta ulos.
Pasila.
Tikkurila.
Riihimäki.
...

Ahdistus palasi, mitä enemmän peltoja ja metsää ikkunasta näkyi. Väsyttikin yhtäkkiä niin kovasti. En uskaltanut nukkua niimpä hain kahvin, läikytin sitä käsilleni, poltin kieleni, olin kärttyinen kuin mikä ja yhä väsynyt ja kaiken lisäksi sain vielä päänsärynkin.

Ihana olla täällä taas.

Tällä kertaa katselin maisemia erilailla. Metsiä, peltoja, pieniä jokia ja sorateitä. Täällä betoniviidakossa asuessani olen totuttautunut siihen ettei paljon metsiä näy. Nyt nautin niistä, vaikka aina olen halunnut päästä niistä eroon.

I-i oli iloisena minua vastassa ja onneksi jo hieman paremmassa kunnossa. Silti en kestä katsella sitä vaikeaa menoa ja kuinka hän aina yrittää esittää vahvaa, vaikka kuinka sattuisi.

"Mennäänkö mäkkäriin?"
-ei kiitos, söin juuri.

Maha kramppasi koko matkan. Halusin, tai vähän kyllä tunsin velvollisuudeksenikin, puhua i-i:lle koko ajan, kysellä ja kertoa kuulumisiani. Halusin kuulla kaiken ja puhetta kyllä riitti. Niiin monet asiat ovat täällä muuttuneet kahdessa viikossa.

Maisemat ja ihmiset.

Äidille mennessäni sain vain laskettua laukkuni lattialle, kun veljeni juoksi ja kaappasi minut ylös hirmuiseen karhunhalaukseen ja pyöritti minua ympäri. Oli outoa nähdä veli sellaisena, taisi olla kovakin ikävä, mutta ei hän sitä ikinä suoraan sanoisi. Toista veljeäni en nähnyt missään. Näin hänet vasta seuraavana aamuna makaavan krapulassa omassa huoneessaan.

Hienoa.
Pikkuveli 13 vuotta.

Äidin tervetulotoivotus oli lasillinen punaviiniä ja useita kysymyksiä. Hetken hän jaksoi kuunnellakin, kunnes huomasin hänen olevan aivan jossain muissa maailmoissa. Laulelimme hetken karaokea, kunnes hän siirtyikin baariin jatkamaan illanviettoa.

"Kai sä pärjäät täällä?"

Omassa huoneessa oli outo olla. Tai -entisessä- omassa huoneessa. Veljeni oli vallannut sen nukkumapaikakseen ollessani poissa, mutta muuten tavarani olivat siellä minne jätinkin ne.

Tuoli oli nurin.
Vaatteita hujan hajan.
Vanhoja tavaroita
ja
valokuvia oli pinoissa lattialla.
Viinilasinikin,
josta olin ottanut rohkaisuryyppyjä
lähtöä vasten yönä
oli vielä paikallaan.

Omat sotkut joutuu aina kohtaamaan.
Ne eivät katoa minnekään.

Yritin parhaani mukaan tavata monia kavereitani, mutta kaikille ei vain yksinkertaisesti riittänyt aika. Setäni ja hänen perheensä tulivat Amerikasta myös, joten heitäkin näin pitkästä aikaa. Outo tunne ei lähtenyt kuitenkaan minnekään.

En osannut enää olla siellä.
En kaupungilla.
En äidillä.
En isällä.
En kavereilla.

Lopulta päätin lähteä viettämään laatuaikaa kavereiden kanssa nollaamalla aivot juomisella.

Se kyllä rentouttikin. Ehkä vähän liikaakin. En juonnut kuitenkaan paljon, mutta kuitenkin tarpeeksi. Siellä oli monia muitakin niin pystyin näkemään monia ihmisiä samalla kertaa ilman mitään suurempia järjestelyitä.

Pojankin näin.

Kyllä. Sen ärsyttävän rasittavan ihanan tyypin, joka kuuntelee ja osaa kyllä puhua saatuaan rohkaisua ja joka sai minut hermoromahduksen partaalle keväällä.

Taas sama kuvio.

Juttelimme kaikenlaista. Millaista on nykyään, onko uusia kavereita, onko uusia "kiikarissa".. Hän piikitteli minua parista muusta tapauksesta, mutta en viitsinyt välittää siitä. Hän johdatti minua porukasta toiseen käsi harteillani, halasi ja puhui, puhui ja puhui.

Voi kunpa hän olisi osannut avata suunsa jo keväällä.
No hän on enää tosi hyvä kaveri.
Ja se on hyvä niin.

Vaikka kaverin kanssa ei ehkä olla niin lähellä. Niin. Liian lähellä. Poika tietää heikon kohtani ja tietenkin itsekin juomien alaisena käyttää tilannetta hyväkseen.

"Mulla on ollu sua kyllä vähä ikävä
...
Tiedän ettei tämä oo välttämättä
oikein sua kohtaan,
mutta tykkään susta tavallaan vieläkin."

Olisin halunnut läimäistä, mutta horjahdin ja.. No, hän käytti tilaisuuden.

En pitänyt siitä, mutta toisaalta ei ollut mitään väliä. Oli edes jotain tuttua ja hän osasi sanoa oikeat sanat.

Ja tiesi,
etten osaisi oikein kieltäytyäkkään.

Tunsin pojan kädet.. sormet vaeltelivat joka puolella. Mielessä käväisi sana ei ja sormien mennessä määrätietoisesti eteenpäin teki mieli vain juosta pois.

Sanat eivät vain koskaan löytäneet huulilleni.
Eivätkä jalkani toimineet.

Näissä tilanteissa pelastukseni on ollut kuitenkin aina liian uteliaat ihmiset, tai sellaiset hyvänmieliset hölmöt, jotka ova päättäneet tulla tarkistamaan missä olen ja mitä teen.

Hyvä niin.
Olen saanut tilanteen pois silloin.
Joskus jo hyvissä ajoin
ja joskus myöhemmin,
mutta ei kuitenkaan koskaan liian myöhään.

Poika kannatteli minua loppuillan laskuhumalan tehtyä temppunsa. Tärisin ja murehdin parin kaverin vuoksi, sillä lähistöllä oli ollut tappelua ja ketkäpä siellä tietenkin olivat olleet.

Poika toivotti hyvät jatkot
ja lähti menemään.
Haista nyt vittu.

No mitäpä minä siitä enää. Voisin opetella välttämään tuota koko henkilöä ja näitä tilanteita.

Nukuin yöni kaverini vieressä huoneessani.
En halunnut olla yksin.

Herättyäni katsoin kelloa ja huomasin nukkuneeni taas loistavat vajaat kuusi tuntia. Pari tuntia makasin vielä sängyssä, kunnes luovutin. En osaa nukkuakkaan enää.

Äiti kävi yöllä kännissä supisemassa korvaani, kuinka mukavaa on taas kun olen kotona. Ja minua itketti. Enemmän kuin muuton jälkeen.

Äidin ainoat inhimilliset sanat.
Tai osoitus 'ikävästä'.
Äiti ei itke koskaan, kun lähden.

Tulomatkalla tänne katselin pitkään maisemia ja kuuntelin sukulaismiehen juttuja luonnosta ja politiikasta. Jutut saivat mieleni muualle, mutta silti lähtö unetti. Oli samanlainen väsynyt olo, kuin silloin kun lähdin takaisin maalle.

Moottoritie.
Helsinki 169km.
Helsinki 39km.

Hymyillen katsoin tietä. Se oli outo tunne. Aina ennen Helsinkiin päin meno on ollut jotenkin jännää, tieto isommasta paikasta ja uudesta 'seikkailusta'. Nyt se oli matka.. kotiin. En keksi miten muuten sen sanoisin. Mutta matka tänne, missä elämäni nykyään on.

Täällä olen ja tänne haluan jäädä.

Täällä asunnolla kyllä ahdistelu jatkui hieman. Ihan pienetkin asiat voivat laukaista tapahtumien kulun, jolloin löydän itseni pää posliinilla pidellen kramppaavaa mahaani.

Ammattiapua.

Sitä A ehdotti, mutta en halua. Se on minulle merkki siitä, että olen jotenkin epäonnistunut. Tiedän itsekin, etten ajattele aivan järkevästi. Tiedän ulkoa määritelmät näille sairauksille, tiedän seuraukset, olen kuullut kauhujutut sydämmen rytmihäiriöistä ja äkillisistä kuolemista.

Silti.

Haluan pärjätä. Haluan elää omaa elämääni täällä. Toisten mielestä tapani kuulostavat aivan kamalilta ja jotkut eivät voi käsittää niitä ollenkaan. Ei kaikista ajatuksista ja tavoista ole niin helppo päästä irti.

Tietyt rutiinit jäävät.
Ne luovat turvaa.
Rutiinit ovat ainoat asiat,
tavat,
toimintamallit,
jotka voin säilyttää entisiltä ajoilta.

Mutta olen minä kehittynyt.
En ajattele kaikkea niin pahasti kuin ennen.
Ne ajatukset ovat kyllä mielessäni vielä,
mutta ei niin aktiivisesti,
enkä itsekään pidä niistä enää muulloin kuin heikoimmilla hetkillä.