Älä huuda

Ihmiset ympärilläni.
Kuulevatko he saman?
Näkevätkö he saman?

Istuin täynnä olevassa salissa katsomassa näytelmää, jota käsittelemme seuraavalla äidinkielen tunnilla.Yritin keskittyä ja kuunnella enkä siltikään ymmärtänyt. En jaksanut pysyä mukana juonessa. En pystynyt kuuntelemaan kovin tarkasti heikotuksen ja nälän sumentamalla mielelläni. Vastahan söin.

Ymmärsin kuitenkin
huudon,
riidat
ja sanat
kuolemasta.

Vaikka suurin osa huudetuista sanoista sekoittui vain epämääräiseksi meluksi korvissani sen kuunteleminen otti koville. Kova äänenkäyttö ja ilkeä sekä vihamielinen äänensävy saivat aikaan hirveän ahdistuksen.

Olisin vain halunnut pois.
Jonnekin turvaan.
Kauas äänekkäästä riitelystä,
vaikka koko ajan tajusinkin
sen olevan vain näytelmää.
Kiersin käteni tiukasti vyötäisille
ja heijasin itseäni.
Pidättelin itkua koko näytelmän loppuosan ajan.

Olen aina itkemässä mitä ihmeellisimmissä tilanteissa; kuunnellessani riitoja, elokuvia ja näytelmiä katsellessani ja lukiessani. Aina jostain syystä, mitä en välttämättä itsekään käsitä ja aina väärään aikaan; silloin, kun toiset nauravat ja iloitsevat tai laskevat leikkiä jostain asiasta. Asia on myös toisinpäin: en yleensä pysty itkemään tilanteissa, joissa monet muut itkevät; hyvänä esimerkkinä on hyvästit.

Miksi en vain samantien
voisi olla tuntematta mitään?

Myös jokin outo halu rikkoa yhteiskunnan normeja on tullut yhä vastuttamattomammaksi. Halu tehdä jotain, mitä ei sallita tietyissä tilanteissa. Halu tehdä jotain hullua ja minulle uutta.

Onko nyt viimeinkin iskemässä se teini-ikä?
Jonkinlainen kapina
liian aikaista aikuistumista vastaan?

En ymmärrä.
--

Mieleni teki pompata ylös hiljaisessa salissa ja huutaa jotain outoa näyttelijöille,

ehkä hypätä lavalle.
Välillä tekee mieli hypätä ruutua pitkin mukulakivikatuja.
Joskus voisin vain hymyillä
ja halata surullisen näköistä vastaantulijaa.
Monesti olen halunnut
kiivetä suurien patsaiden päälle,
jahdata puluja pitkin toria,
jäädä sänkyyn makaamaan koulupäivänä,
ohittaa töykeästi pitkä jono,
vastata lapsellisesti ja kovaan ääneen
minua arvosteleville ihmisille,
syödä koko päivän ainoastaan makeaa,
aloittaa keskustelu junassa täysin oudon ihmisen kanssa.
Pelottavinta kuitenkin on ollut aina vain vahvistuva
korkean paikan kiehtovuus
-ei oikeastaan se korkealla oleva paikka-
vaan se, kun ylhäältä alas katsoessa
asfaltti tai joki alapuolellani
alkaa vetää puoleensa.

Mikään ei sinällään ylitä rajusti mitään rajoja. Nuo ovat vain sellaisia, joita en normaalisti tee ja jotka nyt vain tulivat mieleeni. Joskus tekisi vain mieli antaa asenteideni näkyä ja olla räväkkä.

Toisaalta on vain turvallisempi sulautua massaan.