Osasin.
Selviydyin.

Ensimmäistä kertaa matkat sujuivat ilman eksymistä. Ainakaan en kävellyt katua aivan väärään suuntaan tai kääntynyt väärästä risteyksestä, vaikka vähän saatoin ohi mennä. Mutta ei siis mitään suurempia ongelmia.

Ja
olo on mitä mainioin.

Läksyt tietenkin vielä odottavat ja jotain esseetäkin pitäisi kirjoittaa. Kuten arvasin, en saanut tehtyä mitään tänä viikonloppuna, koska oli häiriöntekijöitä. En saanut edes avattua koulukirjoja. Nyt on vain edessä pikainen puurtaminen tämän yön aikana, muutaman tunnin lyhyet yöunet, jotka vain tekevät kiukkuiseksi ja aamulla pannullinen kahvia, jotta pysyn edes pystyssä.

Tätäkö tämä on
opiskelijaelämää.

Silti en halua jättää harrastamista pois, vaikka se viekin vähän aikaa koulutöiltä, mutta en minä mitään läksyjä tekisi koko iltaa. Kyllä treenaamiselle on aina aikaa. Valmentaja lupasi laittaa huomenna sähköpostia tulevista treeneistä, eli saamme tietää ketkä pääsevät joukkueeseen. Vähän jännittää, mutta kerrankin elämässäni luotan itseeni sen verran, että uskon pääseväni.

Minä luotan siihen.
Uskon itseeni.

Se onkin yksi harvoista asioista, joissa uskon pärjääväni. Treenaaminen. Ainakin uskon tehneeni jonkinlaisen vaikutuksen harkoissa, sillä molemmat valmentajat muistavat jo nimeni ja saan kehujakin välillä. Tänään oli erityisen mukava, kun eräs tyttö tuli juttelemaan minulle. Hymyili ja puhui vähän niitä näitä. Tuo tyttö yleensäkin hymyilee minulle välillä ja sanoo jotain rohkaisevaa.

Kannustusta.
Hymyjä.
Mukavia ihmisiä.
Ehkä uusia kavereita?
Juuri sitä, mitä kaipaan.

Toisaalta mietin, että pitäisikö hankkia jostain vähän töitä tähän lisäksi vielä. Helpottamaan rahatilannetta, jotta voisin itse kustantaa omat menoni. En vain tiedä. Opiskeluun menee aikaa, matkoihin menee kauan ja sitten on vielä treenitkin.

Kai minä jotain keksin.
Nyt vain yritän saada tämän
läksyjen teon rutiiniksi.