Ei saa luovuttaa.
Ei koskaan.
Ei missään vaiheessa.

Melkein jätin menemättä treeneihin, koska turhauduin siitä, etten osannut suunnistaa treenipaikalle keskustassa. En kuitenkaan kääntynyt ja lähtenyt kotiin vaan soitin valmentajalle.

Se oli yksi parhaimmista päätöksistä
tähän mennessä.

Jälkeenpäin olin pirteämpi -joskin entistä enemmän jumissa. Nyt tuntuu, että jokaikinen lihas tässä kehossa on kosketusherkkä; liikkuminen sattuu, hengitys on vaikeaa ja välillä tulee aivan käsittämättömiä pistoja sydämessä ja kyljessä. Tämän siitä saa, kun treenaa samalla teholla kuin kisakaudella kuukauden tauon jälkeen.

En kuitenkaan kadu sitä.

Tämän viikonlopun pyhitän koulutöille ja rentoutumiselle. Huominen (oikeastaan tämä päivä) on pyhitetty kehon palautumiselle. Aion myös saada kaikki rästityöt joko tehtyä tai tarpeeksi hyvälle mallille seuraavan kahden päivän aikana. Minun on pakko saada tehtyä ne.

Asiaa vain vaikeuttaa se,

että minulla on täällä pari vierasta.

Koko ajan kysellään, että olenko syönyt, onko nälkä, mitä haluan ruuaksi, koska syödään. Haluaisin vain saada tehtyä kaiken rauhassa.

Haluaisin pystyä nukkumaan kunnolla.