Sinne ja takaisin

Kahden kodin välillä,
vaikka kumpikaan niistä ei oikeastaan
ole kotini.

Tämä viikko; ahdistusta, unettomuutta, intoilua, häpeämistä, innostuksen laantumista murheeksi ja viikonlpppukäynti maalla.

Sama sekavuus siis jatkuu.

Kaikenlisäksi
olen aivan liian herkkä.

Olin katsomassa ilotulitusta torstaina Töölönlahdella. Ihmisiä oli todella paljon ja rakettien värjäämä taivaskin oli oikein mukavaa katseltavaa, vaikken ole koskaan oikein ymmärtänyt, mitä itua on ampua rahaa ilmaan. Yritin päästä niin rantaan kuin mahdollista ja puikkelehdin erään miehen ohitse yrittäen käheällä äänelläni pyydellä anteeksi.

Ei hän tietenkään kuullut mitään.

Sain kuunnella hirveää valitusta siitä, kuinka junttia kansaa Suomalaiset ovat, ja kuinka ulkomaalaiset ovat niin kohteliaita, kun pari kiinalaista sönkkäsivät huonohkoa suomea mennessään ohi. Sama juntti-puhe jatkui vaikka kuinka pitkään, ja KOVALLA ÄÄNELLÄ.

Minä vielä seisoin ihan vieressä.
Kuuntelin.
Yritin olla välittämättä.

Tunteiden tukahduttaminen on vähän vaikeaa nykyään. Siinä kuunnellessani viha kasvoi suunnattomasti ja olisin ollut valmis siltä seisomalta huutamaan jotain todella ilkeää takaisin ja hakkaamaan sen inhottavan kaikkitietävän porvarinaaman siihen kuntoon, ettei sitä tunnistaisi.

Kuitenkin
istuin vain hiljaa,
kuulin kaiken.

Vaikeinta oli silti katsella muita ihmisiä siellä rannalla; niin paljon pareja istumassa vierekkäin, käsi kädessä, sylikkäin ja perheitä pienine lapsineen ja vanhempineen.

Tämän viikonlopun olen siis viettänyt jälleen vanhassa kodissa. Tuntuu, että tietyt asiat eivät muutu siellä ollenkaan.

I-i on yhä huonossa kunnossa.
I-ä stressaa ja murehtii.
Veljet ovat yhä holtittomampia.
Talo on sekaisin.
Äiti jatkaa samaa rataa.

Tällä kertaa näin isänkin.

Äiti syytti minua siitä, että haluan hänen mukaansa erityiskohtelua ollessani siellä. Se kyllä iski kovaa. Minun pitäisi kuulemma ottaa huomioon heidänkin tarpeensa.

Ryhdyin ajattelemaan,
että miksi vitussa edes käyn siellä enää.

Haluaisin, että tekisimme jotain erityistä joskus, kun tulen käymään. En kuitenkaan aio mennä sinne kovin usein, niin miksi en voisi pyytää, että he rajoittaisivat menemisiään edes pariksi päiväksi, jotta voisimme tehdä yhdessä jotain?

Ei.
Äiti menee yleensä baariin.
Tai jollekin ystävälle juomaan ja saunomaan.
"Kyllähän sä täällä pärjäät"
Veljet.. No.
Kavereilla ja tekemässä pahoja.
Ja isä on tietenkin töissä.

Pikkusiskoni ja isovanhemmat ovat ainoat, jotka näyttävät oikeasti pitävän siitä, että olen paikalla. Kaverit tietenkin ovat entistä innokkaampia näkemään minua ja siitä olen oikeasti iloinen. Tämän viikonlopun pelastus oli, että sain puhua J:n kanssa. Häntä olenkin kaivannut ja sain uutta rohkaisua. Puhuimme myös menneistä hyvistä ajoista ja ystävyydemme alkamisesta. Muistot tulvivat mieleeni varsin selvästi kertoessamme niitä pullon äärellä.

Vanha kunnon punainen kissa.
Pienet valheet lauantain tapahtumista vanhemmille.
Se kaveriporukka.
Kaikki kommelluksemme.
Enemmän ja vähemmän typerät sekoilut
Ja hieman lisää ilolientä.

Tuli hirveän nostalginen fiilis.

J rohkaisi minua jatkamaan harrastustani täällä siitä huolimatta, että äiti epäilee sen vaikuttavan koulunkäyntiini. Onneksi J tietää millainen olen, sillä jos äiti tietäisi, niin hän ei epäilisi urheilun vaikuttavan numeroihini.

Lupasimme tavata useammin.
Nyt kun olemme molemmat itsenäisiä
ja elämme omaa elämäämme.

Se saikin minut nyt päättämään. Saan päättää omista asioistani täällä, voin järjestää kaiken itse.

Jatkan harrastustani
-ensi viikolla aion käydä treeneissä.
Siivoan tämän sotkun.
Ryhdistäydyn.
Aloitan luomaan vähän vankempaa pohjaa
elämälleni täällä.

On vain aika irrottautua kodista. Ei tämä nyt maailmanloppu ole; niin monet muutkin ovat muuttaneet kauas kotoa ja minä sentään pääsen käymään siellä silloin tällöin.

Kuuntelin vanhusten höpinöitä nuoruusajoistaan.
Millaista silloin oli.
Heidän muistelmiaan sisaruksistaan
ja lapsuudenystävistä.

Jonain päivänä
minäkin muistelen tätä kaikkea,
kodin jättämistä
ja uuden aloittamista,
ja hymyilen näille muistoille.