Virheellinen

Kaikista vioistani,
vammailuistani
ja muista ongelmistani
eniten vihaan sitä,
etten osaa enää auttaa muita.

Kuuntelu kyllä sujuu: kuuntelen mielelläni jos muilla on ongelmia. Ainoa vaje kuunteluntaidoissani on, että en osaa kysyä.
En osaa muodostaa minkäänlaisia kysymyksiä, en edes mitään yksinkertaistakaan kuten missä päin asut. En pysty kysymään joiltain luokkakavereiltani ja joukkuekavereilta heidän nimiään, mistä päin he ovat tai mitään muuta.

Jos nuo pikkujutut eivät onnistu,
niin miten käy kun pitäisi puhua vakavammin?

Menen täysin lukkoon enkä tiedä yhtään mitä sanoa. Nyt se on alkanut vaivaamaan, kun olen jutellut A:n kanssa.

Välillä
tunnen itseni niin mitättömäksi,
valtavan vajaaksi.
Tuntuu,
että minulta puuttuu jokin tärkeä taito.

Ja sitä taitoa on A:lla vaikka millä mitalla. Sitä taitoa, jota minulla ei ole. Jos näen/huomaan että häntä ahdistaa, en osaa tehdä enää mitään. Empatiakykyäni on vielä tallella, mutta en osaa auttaa enää. Olen niin sulkeutunut oman sairaan mieleni sisälle, etten osaa reagoida muiden pahaan oloon, jos se ei ole samanlaista kuin minulla (eli ongelmia syömisten kanssa).

Välillä on niin turhauttavaa, kun haluaisin kysyä mikä vaivaa ja tehdä jatkokysymyksiä ja kysyä miten voisin auttaa. EN OSAA. en pysty.

Sanat juuttuvat kurkkuuni.
En saa mitään järkevää ulos.

Joskus, kun saan muotoiltua jonkin sekavan lauseen niin unohdan sen siinä vaiheessa, kun olen sanomassa sitä.

Tunnen itseni entistä suuremmaksi idiootiksi, kun alan itsekin itkemään, vaikka pitäisi siinä selvittää niitä toisen ongelmia.Pitäisi laittaa oma saamattomuus sivuun ja keskittyä vain ja ainoastaan toiseen.

Miksi
miksi
miksi
en osaa?

Lähteekö ajatus paremmin liikkeelle,
kun hakkaa päätä seinään?